Pahviseinän takana hihkutaan taas

Mukava mutta hieman kovaääninen iranilaisnaapurini on jälleen kotona. Nyt saan taas nauttia ko tyypin ja hänen kaveripiirinsä (myös ihan mukavia tyyppejä) naurunröhötystä useamman tunnin kerta-annoksina. Olen kuitenkin valitettavasti paatunut tosikko, jota alkaa useamman tunnin äänekäs ilonpito viereisessä huoneessa jossain vaiheessa ottaa hermoon. Ehkä minua vain harmittaa etten osaa nauttia elämästä ja siksi toisten nauru ei paljon itseä huvita. En kuitenkaan viitsi olla ilonpilaaja, joten menin tänään ostamaan itselleni korvatulpat. Tietenkin jos homma menee överiksi ja hölinä jatkuu keskiyön jälkeen olen valmis olemaan kohtelias valittaja.

Mutta milleköhän ne jaksavat aina nauraa? Miksi ihmiset ylipäätänsä nauravat? Ei minusta elämässä ole mitään hauskaa. Joskus öisin ihmettelen samaa asiaa, kun kuulen ihmisten palaavan juhlimasta iloisesti höröttäen. Milloinkohan olen viimeksi oikein tosissaan nauranut? Siitä täytyy olla vuosia.

Laskeskelin juuri tässä paljonko tässä kevätpuolella on tehtävää ja sain tulokseksi kuusi esseetä ja neljä esitelmää. Kesällä on sitten varsinaiset tentit ja paikallisen gradun kirjoittaminen. Tiivistä on...