Teflonbritti

Lentomatkalla Lontoosta Tukholmaan sain vierustoveriksi erittäin artikulatiivisen vanhemmanpuoleisen brittiherrasmiehen. Koko lentomatkan ajan sain kuulla kyseisen juristi/konsultin jutustelua vierustoverilleen (ja välillä minulle) aiheesta kuin aiheesta aina tietyn lainkohdan poeettisesta kauneudesta muinaisruotsalaisiin genetiivimuotoihin. Mielestäni vierustoverissani tiivistyi monta tyypillistä ylä- tai korkeamman keskiluokkaisen britin ominaisuutta. Ensinnäkin keskustelu on erittäin älykästä ja sujuvaa ja se on maustettu sivaltavan ironisilla huomioilla. Se on hauskaa ja usein hyvin viihdyttävää -ainakaan jos ei ryhdy kilpailemaan retorisessa tyylikkyydessä sillä häviö on varmaa. Toiseksi kyseiseen henkilöön on jokseenkin mahdotonta saada aitoa kontaktia. En nyt tarkoita että lentokonetuttavuudelle alettaisiin avaamaan sielun syvimpiä sopukoita, vaan sitä tunnetta, että vaikka tuon ihmisen tuntisi kymmenen vuotta ei silti voisi sanoa oikeasti tuntevansa tyyppiä. Jotenkin ulosanti on niin täydellistä, ettei se oikeastaan ole enää inhimillistä. Jotenkin tuntuu, että tavalliset työväenluokkaiset britit ovat monella tapaa paljon lähestyttävämpiä tässä mielessä. Luulisin. Ainakin jutut ovat jotenkin, hm, inhimillisempiä..

Euroviisuriemua

Ah, euroviisut. Tuo paneurooppalainen kulttuuritapahtuma keräsi kiitettävän joukon mantereemme asukkeja asuincollegeni kahvilabaariin. Sitä suuremmat aplodit mitä euroviisumaisempi esitys. Ei-Eurooppalaisetkaan katsojatkaan eivät olleet pettyneitä: saivat nähdä sitä mitä oli luvattu.

Moldova ei valitettavasti voittanut, mutta varmaan muillakin kuin minulla heräsi kysymys: missä ihmeessä ko maa oikein sijaitsee?

Pahoja aavistuksia

Kokeilin kirjoittaa 45 minuutissa vastauksen tenttikysymykseen:

In dealing with atrocities committed by previous regimes, the only way to achieve justice and accountability is through the model of criminal law and punishment. Discuss.

Ei pysty. Valmistelin vastauksen jopa etukäteen ja silti sössin vastauksen täydellisesti. Ei lupaa hyvää tenttejä ajatellen ei...

Huppupäät ojennukseen

Nuorten epäsosiaalinen käytös on viime päivinä ollut saarivaltion tapetilla. Erityisen huomion kohteena ovat olleet huppupäiset yleisillä paikoilla laahustelevat nuoret miehet. Pääministeri mm. on julistanut sodan epäkunnioittavaa käytöstä kohtaan ja eräs ostoskeskus on kieltänyt asiakkaita (tai vain nuoria?) pitämästä huppareita ja lippiksiä tiloissaan. Onko kyse median lietsomasta moraalisesta paniikista vai ilmiöstä johon pitäisi oikeasti jotenkin, tiedä sitten miten, puuttua? En ole asunut maassa kovin kauaa, mutta täytyy sanoa, että olen useita kertoja törmännyt (myös kirjaimellisesti) teinipoikiin, jotka kuvittelevat että heillä on oikeus esim. sylkeä ja heitellä kivillä ohikulkijoita, räjäytellä ilotulitteita kaduilla ja yleisesti terrorisoida ympäristöään. Muistiini on myös piirtynyt kielikurssikesä eteläisessä englantilaiskaupungissa joskus viime vuosikymmenellä jolloin hyvä neuvo oli välttää paikallisia teinityttöjä, jotka olivat varsin agressiivista porukkaa. Joku taisi saada paikalliselta englannittarelta turpaansa, jos oikein muistan. Tässä maassa on jotain kummaa aggressiivisuutta. Jalkapallohuligaanitkin ovat täältä kotoisin.

Kansallisuusstereotypioita osa 2

Juttelin tässä toissapäivänä nuorehkon, tai ainakin alle keski-ikäisen, kirjailijaksi itseään luonnehtineen amerikkalaismiehen kanssa. Jossain keskustelunvaiheessa kaveri mainitsi, kuinka sitä omaa kansallisuusstereotypioita, jotka eivät sitten ihan pidä paikkaansa. Kertoi, että on Lontoossa tavannut saksalaisia, jotka "ovatkin ihan normaaleja ihmisiä"(!) Voiko oikeasti olla niin, että saksalaiset edelleen ovat jonkinlainen pahan ihmisen kategoria anglosaksisessa maailmassa? Joskus kun näitä paikallisia lehtiä silmäilee, niin olen havaitsevinani, että kansallisuusstereotypioilla pelataan paljon enemmän kuin Suomessa. Ne ranskalaiset. Ne saksalaiset. Urheilu-uutisoinnissa Suomessakin päästään samalle tasolle, ainakin Ruotsin suhteen. Mutta että "saksalaiset ovatkin normaaleja ihmisiä"? Tsiisus. Ehkä Ameriikka tosiaan tarvitsee hieman maailmankuvan avausta. Treffasin joukon jenkkiopiskelijoita, joilla on tarkoitus tehdä juuri tuota. No hyvä että joku.

Kylmää, perkele!

Nyt alkaa ottaa tosissaan aivoon tämän maan kehitysmaatasoiset lämmitysjärjestelmät. Ilmat ovat täällä viilenneet, mutta lämmityssysteemit on pistetty kesätauolle. En voi viettää aikaa huoneessani ilman lukuisia paita/villapaitakertoja ja kirjastossa saa varautua pitämään pitkiä alusasukerrastoja. Kuulema lämpö pistetään taas päälle siinä syys-lokakuun vaihteessa... Mikseivät ne usko että TÄMÄ EI OLE MIKÄÄN PÄIVÄNTASAAJA, PERKELE! Yksi suurimmista syistä miksi en halua asua tässä maassa pysyvästi on juuri tässä ikuisessa kylmyydessä.

Terveisiä kansainvälisestä kuplasta

Elän kansainvälisessä opiskelijakuplassa. Ne harvat natiivit joiden kanssa olen tekemisissä ovat korkeasti koulutettuja akateemisia ihmisiä, jotka puhuvat hienosti ja pukeutuvat siistin asiallisesti. Ja suurin osa tuttavistani jatkaa samaa opiskeluympyröistä tuttua kansainvälistä linjaa menemällä töihin kansainvälisiin organisaatioihin tai isoihin kansainvälisiin firmoihin. Elleivät sitten jatka opiskeluja tai ryhdy tutkijoiksi kansainvälisiin yliopistoihin tai tutkimuskeskuksiin. Itsekin olen miettinyt, että mihin maahan sitä seuraavaksi lähtisi. Ja eihän sillä varmaan ole kauheasti väliä mihin maahan, sillä todennäköisesti päätyisin jälleen kansainväliseen kuplaan. Autenttiset tavalliset alkuasukkaat ovat kuriositeetti, joita näkee matkalla yliopistolle ja takaisin. Joskus ne tulevat myös huoneeseen vääntämään milloin mitäkin mutteria tai kaapelia. Onko tämä nyt sitten hyvä asia? Voinko sanoa todella asuneeni Lontoossa, kun minun Lontooni on yhtä kuin iranilaiset naapurit, japanilaiset opiskelutoverit ja kanadalaiset tuttavat? Toisaalta, Lontoo on kansainvälinen. Ja kansainvälinen kupla on sekin omalla tavallaan "aito" ympäristönsä ja kulttuurinsa. Mutta pitäisikö silti edes vähän yrittää uskaltautua ulos opiskelijagetosta? Pelkään vain, että seikkailuni muualla Lontoossa jää hätäiseksi sightseeing pyrähdykseksi päivää ennen lähtöpäivää...

Te..te..tentit...

Tenttikausi on saapunut ja yliopistoni kirjasto täyttynyt alleviivaustussein ja energiajuomapulloin varustetuista tulevaisuuden toivoista. Monet muissa Lontoon yliopistoissa opiskelevat ovat sanoneet, että LSE:n opiskelijat ottavat tentit todella vakavasti. "Teidän kirjastossanne pelko on käsinkosketeltavaa", eräskin kommentoi. Minunkin pitäisi varmaan alkaa kohta panikoimaan. Ainakin virikkeitä itsensä lietsomiseen paniikinomaiseen tilaan on riittävästi. Voi esimerkiksi mennä kirjastoon ja alkaa ahdistuneena miettimään, että voi helvetti, KAIKKI ovat täällä nenä kirjassa -pakko itsekin alkaa hyödyntämään kirjaston tenttikauden 24 tunnin aukioloaikaa... Tai voi kuunnella kertaustunnilla opettajan rauhoittavia(?) neuvoja, ettei tenttien takia kannata tappaa itseään (kuulema joku on sellaistakin saanut päähänsä). Jostain syystä en ole vielä menettänyt yöunia tenttien vuoksi vaikka omassa koulutusohjelmassani kurssin arvosanasta 75% määräytyy alkukesän koitosten perusteella. Olen lisäksi lukenut laiskasti viime lukukautena ja nyt joudun aloittamaan useamman aiheen "tyhjästä" enkä ole muistaakseni koskaan tehnyt tenttejä englanniksi ja luulen että tatsi nopeaan englanninkieliseen kirjoittamiseen on pahasti hukassa. Niin ja kun pitäisi ajatellakin (argumentointi on tenttivastauksen ydin, ei tiedon toistaminen). Looginen ajatteleminen, varsinkaan nopea sellainen, ei ole koskaan ollut vahvimpia alueitani. Olen tyyppiä "kerro vitsi maanantaina, tajuan sen ehkä perjantaina -jos olen älykkäällä päällä". Syitä paniikkiin siis olisi.