Naapureitaan ei voi valita

Joudun pakon sanelemana kuuntelemaan sosiaalisesti lahjakkaan ja ylivilkkaan naapurini elämää. Öisin korvatulpat auttavat, mutta joskus iltaisin alkaa tuo vieraiden edestakainen ramppaaminen ottamaan hermoon. (Molemmat) puhelimet soivat lakkaamatta (joskus yhtäaikaa) ja tottakai puhelimeen kuuluu KAILOTTAA. Olen oppinut inhoamaan ko tyypin tapaa huudahtaa joka väliin "OhmyGOOOD!". Kontrasti omaan elämääni (joka on yksin tietokoneen/kirjojen ääressä hiljaa kökkimistä) ei voisi olla suurempi. Yläkerran naapurini on onneksi lopettanut karaokeviikonloput (toistaiseksi). No, asiat voisivat olla tietysti paljon, paljon pahemmin. Tuttavani kertoi yläkerran naapurista joka joka ikinen yö klo 02 aikaan alkoi hyppimään narua niin että koko katto tärisi. Pitkään tuttavani koitti ottaa yhteyttä kattonaapuriinsa, mutta turhaan. Lopulta kävi ilmi, että hyppelijällä oli kuulovika eikä siten ilmeisesti käsittänyt tuottamansa äänen kovuutta. Minä en halua kuitenkaan olla spoilsport ja pyytää naapuriani, (joka kuitenkin on suhteellisen symppis tyyppi), vääntämään elämänsä volyyminappulaa hieman vasemmalle. Todennäköisesti neiti vain sanoisi "joo" ja jatkaisi samaan malliin.

Ihmissuhdeihmettelyä

Naapurini lähimmissä ihmissuhteissa tapahtuneiden muutosten vuoksi aloin pohtia sukupuolistereotypioita. Minua on nimittäin pitkään ihmetyttänyt joidenkin ihmisten (niin miesten kuin naistenkin) tapa muodostaa yhtenäinen kuva vastakkaisesta sukupuolesta omien kokemustensa perusteella ja samalla olla huomaamatta, että he tietyntyyppisinä ihmisinä hakeutuvat/ajautuvat usein tietyntyyppisten ihmisten seuraan. Eli kun pari neitosta kahvilassa valittavat kuinka "kaikki miehet ovat sikoja" he eivät mitenkään näytä käsittävän, että vakka kantensa valitsee... Minä esimerkiksi olen harvemmin tekemisissä kovin vilkkaiden ihmisten kanssa koska olen itse hitaanpuoleinen (ajatustoiminnaltani, ulosanniltani yms) ja siten suuri osa ihmisistä joiden kanssa olen tekemisissä ovat myös suhteellisen verkkaisia (ainakin ne joiden kanssa on enemmän tekemisissä). Eli omien kokemusteni perusteella voisin todeta että kaikki miehet ovat rauhallisenpuoleisia, fiksuja ja pitkäpinnaisia olentoja. Mutta näinhän ei ole asian laita. Ja vaikka työkavereita/opiskelutovereita ei yleensä voi valita, ei liene aivan sattumaa missä sitä työskentelee opiskelee, viettää aikaansa jne. Ja kun joku äijä tulee minulle selittämään kuinka "te naiset" olette sellaisia ja sellaisia, niin tekee mieleni sanoa: niin siis tarkoitat kai vaimoasi (ja vaimosi kavereita)...

Hollywood stara höpisemässä TV:n pahuudesta

Richard Dreyfuss kävi pitämässä port talkin asuincollegessani aiheesta "The curse of television and the effects of electronic instant media: Have we lost control?” Paikalle oli raahautunut yllättävän vähän porukkaa (ei mitään verrattuna esimerkiksi israelilaisten aseistakieltäytyjien saamaan yleisömenestykseen). Paikalla oli ehkä neli- viitisenkymmentä ihmistä. Ei tuo Dreyfussin esitys ihan meikäläiseen iskenyt. Epäkoherenttia höpinää kuinka televisio ei jätä aikaa ajattelemiseen ja kärjistää kaikki asiat, niin, että kaikki on yhtä konfliktia (tuon sanomiseen ko herralla meni kiitettävän paljon aikaa). Tuo oivallus tuskin oli mitään uutta collegen asujamistolle. Sitten väliin kauhistelua Sex and the city -tv ohjelman eksplisiittisyydestä. Esityksen jälkeen yleisö kyseli ja kommentoi varsin innokkaasti. Ei mitään turhaa vieraskoreutta havaittavissa. Minusta on ihan kiva että (ex)hollywood starbat viitsivät raahautua testaamaan(?) esityksiään opiskelijayleisön eteen.

Kaikki eivät tosin arvostaneet Oscar -voittajan vierailua. Esityksen jälkeen opiskelutoverini, jolle olin mainostanut tapahtumaa, osoitti minua syyttävästi sormellaan ja kivahti "This was SO not worth it".

Oi mate!

Mihin assosioin tämän maan, jossa paraikaa asustelen? Pubeihin? (Loistaviin) tv-ohjelmiin? Epäterveelliseen ruokaan? Ei, minä assosioin tämän maan nuoriin työväenluokkaisiin kundeihin, jotka huutavat toisilleen "Oi mate!". Wayne Rooney edustaa minulle Englantilaisen "bloken" perikuvaa. Olutta, jalkapalloa ja (kammottavaa) hoilotusta "'ere we go, 'ere we go, 'ere we go...". Miten näin on päässyt käymään? Enhän edes liikuskele paikoissa joissa ko kundeihin törmäisi kovin usein (joskin niiden välttäminen on kyllä jokseenkin mahdotonta). Luulen että tässä maassa on pitkään ollut jotenkin coolia olla idiootti "lad". Ainakin muutama vuosi sitten tämä mielikuva iski minuun viettäessäni aikaa tässä maassa ja sama mielikuva roikkuu päässäni yhä. Haluaisin irti siitä, mutta pelkään, että tilalle on tulossa korkeintaan, Lontoossa roikuttuani, etninen kundi joka puhuu enemmän tai vähemmän työväenluokkaisesti, liikkuu ryhmissä ja on... lad...

Onko Englanti minulle terveysriski?

Muutin Lontooseen viime syyskuussa. Sairastin syksyllä epätavallisen pitkään flunssantapaista tautia. Lisäksi kärsi pitkään varsin lievästä yskästä. Tammikuussa palattuaan lomalta (Suomesta) sain jälleen flunssantapaisen taudin, tällä kertaa ilkeämmän, jonka liennyttyä alkoi varsin häiritsevä (välilä tosi paha) yskä. Tuo yskä on nyt ollut n. kuukauden. Se on nyt alkanut hellittämään, mutta silti moni kirjaston lukusalissa varmaan toivoisi, että lukisin jossain muualla. Limaa riittää. Tämä kaikki on minulle hyvin epätyypillistä. Itse asiassa en muista että minulla olisi ikinä ollut mitään näin sitkeää "tautia". Kysymys kuuluukin: onko tässä maassa jotain joka ei sovi elimistölleni? Onko syy kokolattimatoissa? Ilmastossa? Jossain muussa, missä?

Ei jaksa smalltalkia ei

Olen aika totaalisen kyllästynyt smalltalkiin. Ja tervehdyksiin jotka alkavat "How ya doin/How are you. Chitchat kiintiöni on totaalisen täynnä enkä jaksaisi enää yhtään vääntää tikusta asiaa. Ei ole tapahtunut mitään josta jaksaisi puhua, en seuraa mitään (uutisia/elokuvia/urheilua) josta voisi vääntää juttua. Joskus aikoinani höpötin mielelläni niitä näitä enkä jäänyt kovin usein sanattomaksi oli kyse sitten urheilusta, elokuvista tai vaikka marsunkasvatuksesta. Nyt ei vain jaksa. Olin juuri alakerran kahvilassa, jossa seurasin sujuvia höpötyssessioita argentiinalaisvenäläisamerikkalaisenglantilaisen, iranilaisazeriturkkilaisen ja virolaisen välillä ja tunsin itseni aika totaalisen tylsäksi ihmiseksi.

...mutta minne katosivat kaverit?

Kymmenen vuotta sitten muistan omanneeni kavereita. Tiedättehän, sellaisia ihmisiä joita näkee joka viikko (tai lähes joka viikko), joiden kanssa jutellaan ja tehdään kaikenlaisia vapaa-ajan asioita ja jotka ottaa aikalailla itsestäänselvyytenä. Kelataan kymmenen vuotta eteenpäin tähän hetkeen ja mitä huomaammekaan: jäljellä on muutama hc-kaveri (tai ehkä oikeammin ystävä), joihin pitää satunnaista yhteyttä ja joita näkee muutaman kerran vuodessa. Loput ihmiskontaktit koostuvat satunnaisista työkavereista, ihmisistä samoissa seminaareissa, hyvänpäiväntutuista joihin ei voi olla törmäämättä koska asuu samassa asuntolassa... mutta kavereita... Niitä ei ole enää käytännössä olemassa. Työelämä on niellyt eräät, jotkut asuvat liian kaukana, ihmiset muuttuvat eikä kenelläkään ole enää aikaa. Oikeasti, milloin olette viimeksi sopineet tapaamisesta jonkun kanssa pläräämättä ensin kalenterianne? Kouluaikoina ihmiset joutuivat viettämään aikaa yhdessä ja melkein pakon sanelemana tuloksena oli muutama kaverisuhde. Nyt kaikki on niin ad hoc, niin satunnaista ja vapaaehtoisuuteen perustuvaa, ettei todellisten kaverisuhteiden luomiseen enää ole saumaa. Ja minä olen menettänyt chitchat -ominaisuuteni enkä enää jaksa tehdä tikusta asiaa mikä tekee minusta vaikean satunnaiskaverin. Jotta minunlaiseni ihmiseni saisi kavereita tarvitaan aikaa, paljon aikaa. Ja sitä ei enää ole. Ei minulla eikä muilla. Minusta tämä on aika perseestä. Ehkä jos joskus saa mielenkiintoisen työn (joka kestää kauemmin kuin puoli vuotta) saattaa uusia kaverisuhteita alkaa muodostumaan. Harrastuspiireistä en ole koskaan yhtäkään kaveria saanut -ja uskokaa pois että harrastettu on.

Etuoikeutettua eliittijengiä

Sarjassamme havaintoja/mielikuvia: Keskivertotyyppi jonka kanssa juttelen/olen jonkinasteisti tekemisissä täällä on varsin etuoikeutettu, hyviä kouluja käynyt nuori mies/nainen, joka kotimaassaan kuuluu paikan eliittiin. Meksikolainen naapurini kysyi kerran "don't you have maids in Finland?" ja iranilaisnaapurini puolestaan tiedusteli onko ihmisillä Suomessa yleensä uima-allas talossaan. Iranilaisnaapurini ei oikein tunnu käsittävän, että minulle on oikeasti väliä paljonko joidenkin bileiden lippujen hinta on. No, ehkä liioittelen -kyllä penninvenyttäjiäkin löytyy. Mutta päällimmäinen vaikutelmani on ettei jengi täällä (asuincollegessa/yliopistossa) ole aivan köyhimmästä päästä. Ehkä muutama stipendiaatti jostain kehitysmaasta ja sitten keskivertovarakkaita tyyppejä Euroopasta tai Pohjois-Amerikasta, mutta loput näyttävät tulevan ns. paremmista piireistä.

Duunia duunin päälle

Viikonloppu meni täysipäiväisesti esseen pakertamisessa (josta tuli aidosti surkea) ja eilinen yö meni graduaiheeseen liittyvän esitelmän valmistelemisessa. Nyt pitäisi vielä väsätä esitelmä terrorismin vastaisen sodan vaikutuksesta ihmisoikeuksiin ja sitten voi vähän hengähtää. Sunnuntaina asuincollegessa kävi muuten jutustelemassa Naton Ukrainan yhdysupseeri Ukrainan oranssista vallankumouksesta. Kommentoi minulle kuinka hienoa on, että Suomi niin aktiivisesti on Ukrainassa auttamassa toimivan demokratian rakentamisessa ja kyseli mistä mahtaa juontua moinen vilpitön auttamisen halu (kun ei Suomella Ukrainassa ole oikein suurempia taloudellisia intressejäkään). En oikein osannut vastata.

Minuun on juurtunut joku kamala tappajayskä, olen näköjään koko ajan vähän kipeä tässä maassa.

Esseelle soundtrack

Näpyttellessäni esseetä näinä yön pikkutunteina minun tekee mieli jakaa kanssanne tieto mainiosta nettiradioasemasta, joka juuri muodostaa soundtrackia esseelleni. Tällä hetkellä luureissa soi Secret agent -kanava, joissa biisien välissä saattaa olla pätkiä Bond -leffoista. "Oh my God, you just killed James Bond!". Älkää nyt kuitenkaan menkö kaikki tukkimaan asemaa, että voin kuunnella sitä jatkossakin mahdollisimman häiriöttä..

Ongelma: keski-ikäiset naiset

Minä pelkään keski-ikäisiä naisia. (En tietenkään kaikkia, tiedän monia todella mainioita keski-ikäisiä daameja, mutta argumentin vuoksi kannattaa pitää pointtinsa pelkistettyinä). Supervisorini yliopistolla on juuri tyyppiesimerkki keski-ikäisestä naisesta, joka saa päässäni hälytysjärjestelmän päälle. Tyyppi ei ole inhottava eikä varsinaisesti vastenmielinen, varsin kärkevä kylläkin. Olen aivan varma, että jos supervisorini olisi mies ja puhuisi samalla tavalla en menisi samalla lailla lukkoon kun nyt tämän tapauksen kanssa nyt tapahtuu (joka kerta). En ota kovin henkilökohtaisesti miesten sanomisia ja osaan suhtautua muutenkin paljon rennommin miehiin. Mutta keski-ikäiset naiset... Juttelin viime viikolla samasta aiheesta (paikallinen gradu) ensin tuon supervisorini kanssa ja sen jälkeen koulutusohjelmastani vastaavan hepun kanssa. Ensiksi mainittu tapaaminen oli katastrofi, toinen ainoastaan lievä epäonnistuminen. Toisessa aivoi menivät solmuun, kielitaitoni lähti lomalle ja tunsin itseni muutenkin aivan totaaliseksi ääliöksi kun taas toisessa pystyin artikuloimaan asiani edes jotenkin siedettävästi. Jännä juttu. Tosin varsin huono gradun edistymisen kannalta...

Etsitään: Elämän tarkoitus

Mietinkin, että milloin se taas alkaa. Elämän tarkoituksettomuuden voivottelu.. Kaikki alkaa tuntua typerältä näpertelyltä, opiskelu on pelkkää älyllistä sisäjumppaa ja millään ei ole mitään väliä. Olen myös huomannut misantrooppisten taipumuksieni esiinmarssin. ***uttaa kaikki omaa pikku elämäänsä näpertävät pikku ihmiset, joilla ei ole tätä samaa ongelmaa. Ilmeisesti olen vain kateellinen siitä että muut saavat jotain iloa piperryksistään. Tai siis, että joillakin on se ns. elämä. No, en vaivaa teitä enempää tällä aiheella, sillä tiedän ettei sitä pysty käsittämään ellei itsellä ole ollut samanlaisia fiiliksiä. (Ja jankuttaminen elämän tarkoituksettomuudesta on tavattoman tylsää luettavaa).